Itsearviointi toimivaksi

Itsearviointi on yksikertaisimmillaan sitä, että yksilö tai ryhmä tarkastelee ja pohdiskelee kriittisesti omaa toimintaansa ja käyttää arvioinnista saatavaa tietoa oppimiseen, toimintansa kehittämiseen ja uusia kokeiluja varten. Järjestökentällä itsearvioinnin avulla saadaan tietoa organisaation vahvuuksista ja kehittämistehtävistä, mutta sitä voidaan tehdä myös esimerkiksi prosessi- tai hankkeen arvioinnin osana. Sillä voidaan myös löytää uusia kehittämiskohteita. Itsearvioinnin tuloksena syntyy ymmärrystä toiminnan nykytilasta, mutta myös mahdollisesti rohkeutta asettaa aiempaa korkeampia tavoitteita (mm. Koskela 2012).

Kuten muunkin arviointitoiminnan, itsearvioinnin tulisi perustua  aitoon tietoon: asiakirjoihin, haastatteluihin, kyselyihin jne. Käytännössä kuitenkin keskeinen osa arvioinnista sujuu kriittisen itsereflektion kautta. Itsearvioinnin ei ole tarkoitus olla vaikeaa tai erityisen työlästä, vaan periaatteessa sitä voi tehdä paljolti pohdiskelun ja keskustelujen avulla. Kuitenkin mitä vaativammasta arvioinnista on kyse (esim. ison hankkeen arviointi on jo vaativaa), sitä enemmän itsearvioinnin taustalle tulee esittää faktoihin perustuvaa näyttöä. Arvioinnin tarkoitus ja tiedon intressi määrittävät tässäkin kohtaa sen, miten laajasti itsearviointia tehdään. (Koskela 2012; Robson 2001; Mäkinen & Uusikylä 2006.)

Faktojen mukaan tuominen parantaa itsearvioinnin luotettavuutta, josta joskus kiistellään. Toisaalta on muistettava, että kaikki arviointi sisältää aina tulkintaa myös silloin, kun toteuttaja on ulkopuolinen. Tulokset heijastavat aina tekijän arvoja, asenteita ja ymmärrystä asiasta. Varsinkin lyhytkestoisen koulutuksen, jota suurin osa järjestöjen tarjoamasta koulutuksesta on, itsearviointia ei aina pidetä täysin luotettavana. Oppimista on muuten tosin vaikea mitata, paitsi havainnoimalla, joka taas syö resursseja eikä aina ole tarkoituksenmukaista. Järjestökoulutuksessa on tosin sanottava, että oppiminen on koulutuksen välitön tulos, jota voidaan mitata esim. esi- ja jälkitestaamisella ja itsearviointien avulla. Järjestökoulutuksen vaikutukset sen sijaan näkyvät siinä, miten koulutuksessa hankitut taidot viedään käytäntöön, ja silloin väliin tulee lopulta myös muita tekijöitä (Koskela 2012; Lam 2009, Robson 2001).

Keskeistä itsearvioinnissa on kyky itsekriittisyyteen, mutta samalla avoimuus ja positiivisuus: miten kehittämistä vaativat asiat saadaan käännettyä vahvuuksiksi? On hyvä muistaa, että kriittisyys ei ole arvostelua. Yksilöiden moittimiselle ei itsearvioinnissa ole sijaa.